Imagine Dream

Näin viimeyönä unta, että synnytin lapseni ja se oli mustaihoinen. Unessa myös miehelläni oli afro mutta hän ei ollut iholtaan kovin tumma, ehkä enemmänkin ruskettunut. Olimme tietysti yllättyneitä saadessamme ihonväriltään erilaisen lapsen kuin itse olimme, mutta olin kuullut, että ihonväri voi periytyä jostain kaukaa, monien sukupolvien takaa joten tiesin ettei se ollut mahdotonta joten en ollut liian ihmeissäni. Sukulaisemme tulivat katsomaan lasta ja kummastuivat kovasti näkemäänsä. Osa ei pystynyt peittelemään shokkiaan, he selvästikään eivät ottaneet lasta omakseen vaan pitivät häntä outona ja vieraana. Lapsen ja suvun väliin tuntui jäävän heti ensi näkemältä kuilu. Minusta se tuntui tietysti pahalta. Tunsin miten he ajattelivat, vaikkeivat sanoneet ääneen, ettei mieheni voinut olla lapsen isä. Tiesin ja tunsin myös että mitkään vakuuttelut asiasta eivät riittäisi, - he olivat päättäneet jo mielipiteensä ja aikoivat pysyä siinä. Meidät toivotettiin tervetulleiksi kylään sukulaistemme luo mutta tehtiin myös selväksi, että älkää viipykö liian pitkään kuitenkaan. Tunsin, että lapseni on kuin enkeli, jolla on suuri tehtävä. Hänen tehtävänsä oli opettaa suvaitsevaisuutta siellä missä oli niin paljon suvaitsemattomuutta. Katsoin lastani ja ihailin hänen suloisuuttaan, viattomuuttaan ja kauneuttaan. Hänellä oli kauniit mustat hiukset ja kauniin ruskean värinen iho. Mietin miten raskas tehtävä se oli, pehmittää niin kovia arvoja heti syntymästään asti. Mietin myös itseäni jaksanko olla tarpeeksi vahva kaikkien epäilysten ja ylenkatseiden alla. Ja sitten heräsin.

Uni oli mielestäni kaunis muistutus siitä, miten maailmaa muutetaan. Yksi ihminen voi muuttaa paljon ja enemmistön mielipide ei välttämättä kerro muuta kuin siitä, että olemme piintyneet joihinkin tapoihin, tottuneet siihen, että asiat ovat tietyllä tavalla, ja kuinka pienestä voi olla kiinni että suurtenkin yhteisöjen vanhat pelkoihin perustuvat arvot muuttuvat. Uskomukset, tavat ja tottumukset kun eivät kerro mitään totuudesta. Ne ovat vain turvallinen raami "todellisuudeksi" nimetylle käsitteelle, joka meillä kaikilla on omamme. Muutokseen tarvitaan vain tarpeeksi toisenlaista esimerkkiä ja esimerkkejä jotka kumoavat vanhat uskomukset.
Unessa koin, että lapseni oli tullut murtamaan juuri niitä vanhoja luutuneita käsityksiä, jotka pitävät meitä ihmisiä pelokkaina toisiamme kohtaan.

Suvaitsevaisuus ja suvaitsemattomuus on edelleen vuonnna 2015 erittäin ajankohtainen aihe. Luulisi, ja ennenkaikkea toivoisi, että näistä asioista ei tarvitsisi puhua tällä tyylillä enää nykyisin, ettei meidän tarvitsisi selitellä toisillemme yhdenvertaisuutta, että tasa-arvo eri kulttuurien välillä olisi hoidettu jo -50 luvulla sille sivistyneelle tasolle jolle se kuuluu... Uskomatonta, mutta totta, niin ei ole. En voi kokea kuin häpeää ihmiskunnan puolesta siitä miten edelleenkin luokittelemme toisiamme juuri ihonärin perusteella. Miksi koulutettu fiksu etnisen taustan omaava ihminen saa Suomessa lähinnä siivoojan töitä? Kertooko se, että elämme sivistysvaltiossa? Minulle se kertoo, että elämme edelleen pelkojen määrittelemää elämää. Se on pientä, ihmistä kutistavaa elämää. Ja kun ihminen on kutistettu, niin yhteiskunta on myös kutistettu. Me luomme tämän maan  ilmapiirin ja kaikki jotka uskaltavat hypätä ulos vanhojen pelkojen tunkkaisesta vankilasta, uskaltavat luoda yhteiskuntaamme uutta ilmapiiriä.

Toivon mahdollisimman pian näkeväni sen muutoksen josta uneni puhui. meneekö siihen vielä yhden ihmisen elinikä? Toivottavasti ei kauempaa. Tuskin koskaan pääsemme arvostelusta toisiamme kohtaan täysin. Itseinho ja häpeä on kulttuurissamme niin vahvalla pohjalla, että siitä johtuva toisten ihmisten arvostelun tarve on väistämätön. Johonkin se oma pahaolo on purettava. Mutta toivottavasti lievenemään päin, näiden yhteiskuntaamme ihanasti rikastuttavien kulttuurien ansiosta. Aika monet maahanmuuttajat ovat sanoneet kaipaavansa kotimaastaan ihmisten aitoa välittämistä, avoimuutta ja sosiaalisuutta. Toivon mukaan nämä asiat joita eri kulttuurien edustajat muun muassa tuovat maahamme lieventävät jäyhää ja pelon sekaista ilmapiiriämme. Muutos on yhtä kuin elämä. Muutoksen vastustaminen on pelkoa ja pahimmillaan tuo pelko johtaa elämättömään, jämähtäneeseen elämään. Vaikka muuta pelkäisimme, kaaos voikin järjestää asiat enemmän paikalleen kuin alunperin olisimme uskoneet. Tärkeintä on olla avoin muutokselle, ja omille peloille, katsoa silmiin omia sisäisiä haamuja ja mörköjä ja katsoa kuinka ne katoavat kirkkaaseen päivänvaloon. 

Ajatusten idealismi

Minulla on paljon ajatuksia kuten meillä kaikilla. Päivän mittaan ihminen ajattelee keskimäärin noin 60 000 ajatusta. Useimmat niistä ovat jokseenkin hyödyttömiä, kuin tyhjiä kuoria ilman sen suurempaa kasvunmahdollisuutta. Jotkut niistä voivat sisältää elinvoimaisen siemenen joka voi kasvaa ideasta toteutukseen.  Ajatukset virittävät, samaistuttavat, hermostuttavat, kiihdyttävät, provosoivat, naurattavat, valostuttavat, rakastuttavat, vihastuttavat... Ajatukset ovat osa arkipäivää, sisäistä vuoropuhelua, sanahelinää, ajatusvirtaa, tyhjyydentäytettä, mielenliikkeitä, aistimuksia jotka hakevat muotoa, tunnemuistoja jotka kimpoilevat kokemuksista...Ajatukset voivat rakentaa sisäisten maailmojen  siltoja tai muureja, itsemme ja toistemme välille.  Ja vaikka kuinka mitätön yksi ajatus voi olla, toisaalta, ajatus on myös suuruuden ensimmäinen muoto, koska kaikki alkaa aina ajatuksesta.  Väheksyin ennen ajatuksiani, olenhan elänyt niiden kanssa aina. Meillä jokaisella on itsellemme ominainen tapa ajatella ja minun ajattelutapani on minun arkipäivääni.  Siihen tottuu ja aina ei ehkä huomaakaan kuinka iso arvo omissa ajatuksissa voi olla.

Ajatteluni on muuttunut viimeisten vuosien aikana. Nuoruudessani olin oppinut jostain  kovin tuhoisan tavan ajatella itseäni kohtaan. En muista mikä sen muutoksen sysäsi voimalla alkuun, mutta muistan miten tiedostin että  niiden entisten ajatusteni kanssa en voinut enää jatkaa. Ne eivät olleet johdattaneet minua sinne mikä luo minulle hyvää elämää ja ymmärsin, että niiden ajatusten kanssa en  voinut ikinä sellaista tavoittaakaan. Ajatusteni olisi siis muututtava, jotta elämäni voisi muuttua. Muistan ensimmäisen päivän kun päätin tietoisesti muuttaa ajatukseni. Istuin bussissa  eräänä päivänä noin 6 vuotta sitten  ja tunsin suorastaan valehtelevani itselleni kun matkalla töihin pelosta lamaantuneena hoin mielessäni "minä olen hyvä", "minä pystyn siihen." Tunsin kuinka jokin osa minusta tuhahteli noille ajatuksille hyvin halveksivasti, mutta tiesin että se kuuluu asiaan ja siitä huolimatta oli jatkettava niin kauan että mieleni alkaisi uskoa uutta ohjelmointia. Olinhan valehdellut sitä ennenkin, kaikki ne reilu 20 vuotta itselleni, että "en osaa", "olen surkimus" jne. Olin vain niin tottunut pitämään sitä todellisuutenani, koska olin oppinut uskomaan niihin ajatuksiin. Sisimmässäni teki kipeää koko tuon ajatusten muuttamisprosessin ajan. Se oli henkisesti hyvin rankkaa huomata kuinka voimaton sitä oli oman mielensä vallan alla. Jossain vaiheessa olin fyysisestikin aivan loppu, mutta en antanut minkään estää viemästä projektiani loppuun. Olin päättänyt muuttaa elämäni, ja tiesin että avain siihen piilee omissa ajatuksissani.

Ajatukset ovat niin nopeita, ohikiitäviä, sen takia ne jää helposti konkreettisemman, "todellisemman" maailman jalkoihin. Kuittaamme ne kaikki tuhannet mielleyhtymät: "ne ovat vain ajatuksia."
Mutta kun palaamme siihen totuuteen, että kaikki lähtee ajatuksesta, voimme herätä tiedostamaan, että se mitä ja miten ajattelemme luo lopulta suureksi osaksi elämämme ja sillä on mittaamaton vaikutuksensa monella elämänalueella. Ajatustemme kautta arvotamme itseämme suhteessa toisiin ihmisiin,  työelämäään, varallisuuteen, vanhemmuuteen, omiin kykyihin, ammatinvalintaan...suhteessa kaikkiin peruspalikoihin mikä luo todellisuutemme. Mutta onko mikään ajatus lopulta totta, ennenkuin teemme siitä totta? Ajatuksemme  luovat meille sitä mitä me uskomme todeksi, enemmän kuin ehkä aavistammekaan.
 Ajatukset luovat eivät pelkästään omaa mutta myös ympärillämme olevien elämää. Minkälaisessa ajatusympäristössä elämme, minkälaisessa ajatusympäristössä olemme kasvaneet, ja mikä on ihanteellisin ajatusympäristö jossa haluaisimme elää? Kysymyksiä joita ei juurikaan kuule pohdittavan. Vallalla näyttää enemmänkin olevan ajatustemme kyseenalaistamattomuus...
Nyt kun olen jo muutaman vuoden ollut vapaa ajatusteni ankaruudesta, elämänlaatuni on muuttunut sanoinkuvaamattomalla tavalla. Olen tehnyt asioita joihin en uskonut pystyväni, ja oloni on huomattavan kevyt suurimman osan ajasta. Todistin itselleni oman mieleni voiman, - ihmisen ON mahdollista muuttaa omien ajatustensa kautta koko elämänsä. Se (kuten  mikään todellisen vaivan arvoinen) ei ole ihan helppoa ja yksinkertaista aina, mutta äärimmäisen palkitsevaa ja luo pohjan uusille mahdollisuuksille.